Kursori vilkkuu ruudulla odottavasti. Sisäinen paine kirjoittaa on valtava, mutta tekstiä ei vain tule. Sanottavaakin riittäisi, ei se sitä ole. Kirjallinen ummetus pitkittyessään jähmettää yhä pahemmin. Joskus sitä saattaa saada lauseen jos toisenkin tehtyä, mutta hetken kuluttua, tai viimeistään seuraavana päivänä tulos ei enää miellytäkään ja taas kursori vilkkuu tutusti tyhjällä alustallaan.

Koko luomisen prosessi on yhtä tuskaa alusta loppuun. Pikkuhiljaa sitä alkaa ymmärtää sanonnat verta kivestä ja muut vastaavat. Luominen on kuin masturboisi juustoraastimen kanssa ammatikseen. Kumpikin on aluksi jännää, mutta kun alkaa tositoimiin, niin jännitys karisee alta aikayksikön