Työ, tuo superhullunhauska ajanvietto. Toki onhan se ihan hauskaa odotella työpäivän loppumista, kuten pikkulapset joulua. Siinä on vain se sama huono puoli, joka lapsena oli joulun kanssa. Siihen on aina aivan liian pitkä aika. Aika on muutenkin suhteellinen määre, etenkin töissä. Tuossa arkipäivän singulariteetissa, mustassa aukossa, joka nielee tympääntyneenä sisäänsä suurimman osan päivistäsi, kuin vanha raihnainen viiden euron huora. Katsot kelloa, sanotaan nyt vaikka yhdeksän aikaan ja jatkat hommiasi. Vilkaiset parin tunnin kuluttua kelloa uudestaan ja se on viisitoista yli.

Päinvastainen efekti on kumminkin selvästi havaittavissa työpäivän jälkeen ja etenkin viikonloppuina. Olet juuri päässyt töistä, niin eikö vain kello jo soi ja taas pitää laahautua tienaamaan se jokapäiväinen leipä.

Palkan takiahan sinne töihin raahaudutaan. Saa sentään kerran kuussa nauraa sydämensä kyllyydestä, tilinauhan numeroita tuijottaessa. Kun ollaan itkun tuolla puolen, ei voi enää kuin nauraa. Toki asiat voisi olla hieman huonomminkin. Palkan voisi saada banaaneissa. Palkassa on myös omalaatuinen ominaisuus. Sitä ei ikinä saa tarpeeksi. Ei sitten ikinä, olivat tulot mitä tahansa.

Ainainen kädestä suuhun eläminen on pidemmän päälle stressaavaa. Onneksi sairaslomat on keksitty.